Joulussa on kyllä se hyvä puoli että heti kohta sen jälkeen alkaa uusi vuosi. Mitään maata mullistavaa siinä nyt sentään tapahdu, mutta jotain symboliikkaa uudesta alusta siinä kuitenkin on. Tykkään vuoden vaihtumisesta kyllä huomattavasti paljon enemmän kuin joulusta. Sitä odotellessa ensi yön lahjojen paketoimisurakkaan (kuten joka vuosi). Mieli puuttuu, mutta ehkäpä se siitä sitten yöllä tai huomenna. Uusi vuosi tulee kuitenkin oli mieltä tai ei, ja yleensä sitä mieltä minulla on. Montusta taasen uuteen nousuun (niinkuin joka uusi vuosi).

Tein sitten optimistitestin:

Olet 31% optimisti.

Pian sinäkin saavutat huiman puolioptimistin rajapyykin. Toivottavasti asenteesi muuttuu optimistisemmaksi hetki hetkeltä. Testin kerkimääräinen tulos on 47%. Olet siis noin 16 prosenttiyksikköä vähemmän optimisti, kuin muut testin tehneet.

Mutta nyt on toisin. Päähäni on jo aiemmin iskostunut ajatus että ehkä minun ei tarvitsekaan vaihtaa duunia viihtyäkseni. Voisi myös käydä niin että pomoni vaihtaisi. Kilttinä ihmisenä tietenkin ajattelin että olen sika ihmiseksi kun mietin kuinka putiikki ei ole tyytyväinen pomon suorituksiin, ja pistää hänet vaihtoon. No, laatikkoleikin rantautuminen "puun takaa" on selvä vastaus. Parempia aikoja odotellessa, olkoonkin laatikkoleikin myötä.

Neljä vuodenaikaa toki tuo oman säväyksensä, mutta jotenkin en jaksa siitäkään "innostua". Samalla lailla nuo lumet on tuossa terassilla kuin aiempanakin talvena, samalla lailla hiirten kulkujälkiä lumella. Erona edelliseen vuoteen lienee jo nyt lintulaudan löytäneet tipuset, pieni ilonpilkahdus siis. Hurraa sille.

Valittaminen väsyttää. Tunnuslauseeni viime viikoilta. Niin se on, mutta miksi siinä silti vaan jumittaa. Valittaminen on kivaa? Valittamalla ei tarvitse tehdä mitään? Muutos vaatii aina jonkun ponnistuksen? Miksi muuttaa kun valittaminen käy niin helposti? Minusta vaan ei ole tähän. Jatkan rypemistä peruspessikkona, tyytymättömänä ja suu mutrussa.

Ajatukset on harhailleet täysin tammikuulle. Avasin yhteyden ja se kihelmöivä tunne on edelleen jäljellä. Vastakaiku on hieman laimea, mutta ei pysäytä mun tunnemyrksyä kuitenkaan. Mahdoton yhtälö tähän saumaan, mutta jotain ilmassa on. Pikkupäässäni suunnittelen vuoden takaista uusintaa. Pyörittelen kalenteriani, onnistuisko vielä loppuvuoteen, alkuvuoteen, ehkä...

Silittelyä sohvalla, halauksia, suudelmia, pusuja, puolihuolimattomia kosketuksia.Seksiä, sanoja, tekoja.

Jotain nyt puuttuu... ja tiedän mikä, sitä vaan ei voi saada jos ei se luonnostaan ole. Ei tästä taida tulla sittenkään.

Pettymys itseen on suuri, en jaksanut pitää rajojani, annoin mennä liian pitkälle, en herännyt ajoissa. Onneksi kuitenkin heräsin. Pimeätä päin mennessä tämä ei nyt kuitenkaan ole ihan helppo homma. Kädet kyynerpäitä myöten ristissä kuitenkin.

Uskoani horjutettiin pahasti ystäväni toimesta. Epäili ja oli huolissaan jaksamisestani. Ettei nyt vaan taasen rymähdä samaan jamaan. Hitto, mä en ollut edes ajatellut että se olisi mahdollista. Mähän nukun yöni hyvin, ei oireita tai merkkejä pahemmasta kuin normaali isomman työtaakan aiheuttama normaali väsymys.

Mähän olen vahva, edelleen tietysti vahvuuteen sairastunut, mutta ei puhuta siitä. Vahva puskee, ei kaadu, imee itsensä täysin tyhjiin, vasta sitten romahtaa, eikä sittenkään myönnä romahtaneensa. Ei, kyllä mä olen ihan ok. Tämä todistelu ei ole vahvuutta vaan realismia.

Pahat merkit puuttuu, puuttuuhan. Mä olen ok, oikeasti olen, kyllä.

Arjen jakaminen, ei mikään välttämättömyys, onnistuu ilmankin. Talouden takia? No ei. Pitää ihmisen nyt sentään pystyä itsensä elättämään. Tokihan kahdet tulot taloudessa takaavat vähän erilaista elämää, mutta että kukatahansakumppani sen takia. Juu ei mulle kiitos. Seksiin? Joo, siihen, mutta kun sekin onnistuu ilman, tai saahan noita noukittua tarvittaessa. Ihoikävään, läheisyyteen? Siihen joo, ehdottomasti. Tuon kaipuun tyynnyttäminen ei onnistu pikapokalla. Ja tuohon hitto vie vielä jää koukkuun. Ajatusten tueksi? Tähänkin oikeestaan. Kummati sitä on huomannut että vaikka on rakkaita ja läheisiä ystäviä, niin ajatusten jakaminen heidän ja kumppanin kanssa on aivan erilaista. Ystävät on, ne vaan on, aina. Miten se onkin niin erilaista kumppanin kanssa. Miksei ystävien kanssa suhde syvene samalla tavoin kuin kumppanin kanssa?

Senkin paska äiti, huoneen remppa on kesken, lupaat vaan että kyllä se siitä etenee, eipä vaan siltä näytä. Silikonin rippeet roikkuu katosta, lattianpäällysteestä puuttuu paloja, mitään uutta luvattua sänkyä ei näy mailla ei halmeilla. Katto piti maalata jo kesällä, eikä sen eteen ole laitettu yhtään tikkua ristiin. Vaikuttaa vähän että koko homma jää tekemättä. Kukahan nuo tapetit repii pois, kukahan nuo seinätkin maalaa. Kysympähän vaan.

Entäs tuo pyörä? Kiitos vaan siitäkin pettymyksestä kun ei se ole edelleenkään kunnossa, eikä mitään pläniä kuinka se tulisi kuntoon. Saat ihan kiltisti kuunnella ulinaa ja kyselyä just tasan niin pitkään kunnes sillä taas pääsen ajamaan.

Jep, kiitos rakas Murmeli, äiti ryhdistäytyy. Eihän se sinun vikasi ole että olen liikaa haalinut. Muistutampa jälleen itseäni asioiden tärkeysjärjestyksestä ja priorisoinnista. Taitaa olla todellakin tarvetta tehdä hommalista. PRKL, nyt niskasta kiinni!