Hui, nyt tuo syys puskee oikein urakalla. Pakkasaamuja, kuuramaata, pimeitä iltoja, kylmää luissa ja ytimissä. Pitäisköhän mun huolestua omasta jaksamisestani. Pystynkö tsemppaamaan pelkillä kalakapseleilla tään syksyn ja alkutalven läpi. Olin kyllä ajatellut että pystyn. Muualla otin osaa keskusteluun kuinka tämän pimeän ja kiireen kauden puskee läpi. Luotan tuleviin vapaisiin ja ensi vuonna häämöttävään helpotukseen.

Uskoani horjutettiin pahasti ystäväni toimesta. Epäili ja oli huolissaan jaksamisestani. Ettei nyt vaan taasen rymähdä samaan jamaan. Hitto, mä en ollut edes ajatellut että se olisi mahdollista. Mähän nukun yöni hyvin, ei oireita tai merkkejä pahemmasta kuin normaali isomman työtaakan aiheuttama normaali väsymys.

Mähän olen vahva, edelleen tietysti vahvuuteen sairastunut, mutta ei puhuta siitä. Vahva puskee, ei kaadu, imee itsensä täysin tyhjiin, vasta sitten romahtaa, eikä sittenkään myönnä romahtaneensa. Ei, kyllä mä olen ihan ok. Tämä todistelu ei ole vahvuutta vaan realismia.

Pahat merkit puuttuu, puuttuuhan. Mä olen ok, oikeasti olen, kyllä.